Valokuvaus on mukava harrastus. Useimmat meistä kuvaavat ihmisiä, eläimiä, kukkia tai muita ympärillään tapahtuvia asioita. Valmiita tuotoksia voi esitellä ystävilleen ja
tutuille tai jakaa sosiaalisessa mediassa koko kansan töllisteltäväksi. Valokuvat ovat myös dokumentointia elämän tapahtumista ja käännekohdista.
Valokuva on vain hetki, joka on tapahtunut vain kerran tässä universumin
olemassa olon aikana. Ennen tai jälkeen tapahtuneella ei ole väliä. Hetki on
ikuistettu.
Valokuva ei ole aina realistinen dokumentaatio
tapahtuneesta, se ei ole videotallenne tai ehdoton totuus. Jokainen kuvassa
olija kokee ja näkee valokuvan erillä tavalla. Valokuvat ovat portti
muistoihin.
Ammattina valokuvaus on myös todella vaativaa. Sen vaatima
intensiivisyys on todella kuluttavaa ja väsyttävää. Kun on katsonut maailmaa
luupin läpi puoli vuorokautta, ainoa asia mitä haluaa nähdä seuraavaksi ovat
omat silmäluomet ja vetäytyä peiton alle lepäämään.
Hyvä valokuva on nimittäin n.99 % pelkkää työtä.
Jäljelle jäävään prosenttiin sisältyy sitten sattuma ja muut taikauskoiset
seikat tai tekninen ammattitaito. Valokuvaajan täytyy koko ajan tarkkailla
ympäristöään ja ennakoida tulevia tapahtumia, nähdä maailma puristettuna 1:1,5
suhteeseen, vaakaan tai pystyyn. Parhaat valokuvat yleensä syntyvät sen kautta,
mitä enemmän vaivaa on nähnyt niiden eteen.
Eli palkinto voi olla myös vaivan arvoinen. Väsymys on hetkessä poissa,
kun huomaa vaivan kantaneen hedelmää
Näin digiaikana koetetaan muistaa, kuinka paljon hienoja
hetkiä olemme kuvanneet ja kuinka paljon vaivaa olemme nähneet valokuviemme
eteen, joten tehdään niistä hetkistä paperisia, jotta voimme hypistellä niitä,
näyttää ystäville tai repiä kahtia tilanteen niin vaatiessa. Valokuva on
parhaimmillaan paperilla. Ei kannata jäädä odottamaan kovalevyn rikkoutumista tai
tietokoneen hajoamista. Niitä hetkiä ei saa enää koskaan takaisin.